Kristi Raik
Suuret taistelevat vallasta, pienet vapaudesta
Viron itsenäisyyspäivää vietettiin tänä vuonna poikkeuksellisen jännittyneissä tunnelmissa. Yhdysvaltain uusi presidentti Donald Trump kiirehtii Ukrainaan rauhaa, mutta näyttää myötäilevän Venäjän kantoja sodan syistä ja rauhan ehdoista. Ovatko suurvallat todellakin jälleen kerran jakamassa Eurooppaa etupiireihin? Tuhoaako raaka voima sääntöperustaisen kansainvälisen järjestyksen, joka on niin hyvin turvannut Euroopan pienten valtioiden asemaa viimeisten vuosikymmenten aikana?
Yhtä korkealla oli Virossa huoli oman maan kohtalosta kolme vuotta sitten, jolloin heräsimme viettämään itsenäisyyspäivää karmivaan uutiseen: Venäjä oli yöllä aloittanut täysimittaisen hyökkäyksen Ukrainaan. Venäjän joukot lähestyivät Kiovaa. Ukrainan kaatumista pidettiin lännessä laajalti vääjäämättömänä. Ja mikäli Ukraina kaatuisi, Venäjän voitonriemu ja kostonhalu saattaisivat kohdistua seuraavaksi johonkin toiseen naapurimaahan.
Hyökkäyssodan alkua seurasivat painajaismaiset viikot. Sukkuloin tavalliseen tapaani Helsingin ja Tallinnan välillä. Joka aamu heti herättyäni avasin uutiset ja tarkistin, onko Kiova vielä ukrainalaisten hallussa. Ahdistus tuntui vatsanpohjassa. Mikäli Ukraina ei olisi onnistunut torjumaan Venäjän hyökkäystä, sodan leviämisen uhka myös Itämeren alueelle olisi noussut äkisti. Tuskinpa olisi Suomi siinä tilanteessa onnistunut käynnistämään liittymisprosessin Natoon.
Silloin minulla kävi mielessä ajatus, kumpi on enemmän uhattuna, Viro vai Suomi. Kummassakin maassa monet tuttavat suunnittelivat, minne voisivat viedä perheensä pakoon hyökkäyksen kohdistuessa omaan kotimaahan. Kallistuin arvioimaan, että Suomen asema oli enemmän uhattuna, sillä se ei kuulunut Natoon. Toisaalta Venäjä olisi saattanut arvioida, että hyökkäämällä Baltiaan se olisi voinut onnistua hajottamaan Naton. Kremlin tavoitteena oli joka tapauksessa estää Naton laajentuminen ja jos mahdollista puolustusliiton lamauttaminen kokonaan. Suomen liityttyä Natoon on Suomi ja Viro entistä selkeämmin samassa veneessä.
Venäjän hyökkäyssodan alkaminen juuri Viron itsenäisyyspäivänä alleviivaa Venäjän rajamaiden kohtalonyhteyttä. Jos yhdelle käy huonosti, kasvaa paine muita kohtaan. Jos Venäjän annetaan voittaa raaka hyökkäyssota, heikkenee koko Euroopan turvallisuus. Pohjolan ja Baltian maissa tämä on kirkkaasti ymmärretty, eikä kansaa ole tarvinnut vakuutella siitä, miksi Ukraina tarvitsee ase- jm apua tai miksi puolustusmenoja on nyt lisättävä. Tämä ei ole ollut yhtä lailla selvää kaikissa Euroopan maissa. Maantiede määrittää yhä uhkakuvia, vaikka turvallisuudesta on tullut aiempaa ylikansallisempaa maailmanlaajuisten keskinäisriippuvuuksien kasvun myötä.
Länsi rakoilee
Sodan alkuvaiheessa maailma näytti yllättävän yhtenäiseltä tuomitessaan hyökkäyksen. Ensimmäisessä YK:n yleiskokouksen äänestyksessä 2.3.2022 jopa 141 valtiota ilmaisi tukensa Ukrainalle; silloin hyväksyttyä päätöslauselmaa vastaan äänesti vain 5 valtiota (Venäjän lisäksi Valko-Venäjä, Eritrea, Pohjois-Korea ja Syyria).
Miten erilaiselta tilanne näyttää kolme vuotta myöhemmin. Sodan vuosipäivänä Ukrainan esittämän päätöslauselman puolesta äänesti 93 valtiota; vastaan 18. Ukrainan tukijoiden suureksi järkytykseksi vastaan äänestäneiden joukossa oli Venäjän rinnalla Yhdysvallat. Länsi hajosi.
Kolmas suurvalta Kiina on esittänyt koko sodan ajan puolueetonta roolia, mutta on samalla tukenut Venäjän sotataloutta ja auttanut olennaisesti sotateollisuuden käynnissä pitämistä.
Myös Euroopan rivit rakoilevat, mutta vain reunoista. YK:n äänestyksessä Venäjän ja USA:n joukossa seisoi yksi EU-maa, Unkari. Monessa muussa maassa on poliittisen kentän äärilaidoilla puolueita, jotka myötäilevät Venäjää ja lopettaisivat tuen Ukrainalle. USAn hallinto on asettunut avoimesti näiden puolueiden tueksi, kuten kuulimme varapresidentti J.D. Vancen hiljattain pitämästä puheesta Münchenin turvallisuuskokouksessa.
USA:n ulkopolitiikassa on tapahtunut 4 perustavanlaatuista muutosta. Ensinnäkin USA ei ole enää toisen maailmansodan jälkeen syntyneen sääntöperustaisen maailmanjärjestyksen säilyttäjä, vaan hajottaja. Toiseksi Trump vaarantaa demokraattiset arvot, jotka ovat olleet länsimaiden yhteiskuntajärjestyksen ja myös liittolaissuhteiden perusta. Kolmanneksi USA:n ulkopolitiikan keskiössä on aiempaa selkeämmin suurvaltojen välinen kilpailu, mutta myös pyrkimys tehdä diilejä – kuten liike-elämässä, nämä eivät sulje toisiaan pois. Neljänneksi Trump ei arvosta liittolaissuhteita.
USA:n johtava asema maailmassa on nojautunut vuosikymmenten ajan liittolaissuhteisiin sekä kansainvälisten normien ja instituutioiden verkostoon. Kaikkea sitä on auttanut pitämään yllä USA:n voima ja valmius toimia tarvittaessa maailmanpoliisina. Trumpin näkökulmasta tällainen toiminta kävi järjettömän kalliiksi eikä palvellut enää amerikkalaisten etuja. Globaali valtatasapaino on muuttunut vähitellen Yhdysvaltojen kannalta epäedulliseen suuntaan. Muuttunut on myös arvojen tasapaino – demokratia ja ihmisoikeudet ovat olleet hitaassa taantumassa jo yli 20 vuoden ajan samalla kun autoritaarinen hallintomuoto on yleistynyt. Kiinan läsnäolo ja vaikutusvalta on kasvanut koko maailmassa, aina Arktisesta alueesta Afrikkaan ja Aasiasta Latinalaiseen Amerikkaan.
USA:n edellinen presidentti Joe Biden ja myös Trumpin ensimmäistä kautta edeltänyt Barack Obama pitivät USA:n ulkopolitiikan suurena haasteena sitä, miten sopeutua oman suhteellisen valta-aseman heikkenemiseen. Trumpin ”MEGA” lupaa palauttaa USA:n suuruuden, muttei tee sitä siinä sääntöperustaisen maailmanjärjestyksen kehikossa, jota hänen edeltäjänsä pyrkivät säilyttämään.
Trumpin ulkopolitiikka palaan historiassa paljon kauemmas taaksepäin aikaan, jolloin suurvallat jakoivat alueita ja resursseja milloin sotien, milloin sopien. Aikaan, joka päättyi kahteen hirvittävään maailmansotaan ja jonka ei pitänyt koskaan palata. Trumpilla ei ole mitään periaatteellista tai maailmankatsomuksellista estettä jakaa etupiirejä Venäjän ja Kiinan kanssa. Neuvottelut Venäjän kanssa ovat jo käynnissä, mutta kuka tietää, ehkä meidän aikamme suuri diili tullaan tekemään USA:n ja Kiinan välillä ja uuden Jaltan sopimuksen solmivat Trump ja Xi yhdessä Putinin kanssa.
Mutta eikö Putinin pitäisi kokea Hitlerin kohtaloa ja hävittää itsensä kaikkien toimeen panemiensa julmuuksien tuloksena? Vai nouseeko uudeksi Hitleriksi Trump, kuten jotkut tarkkailijat ovat jo ennenaikaisesti väittäneet? Mene ja tiedä; historia ei toistu, mutta vanhat kuviot näyttävät tulevan taas muotiin uusina muunnelmina. Yksi tärkeimpiä kysymyksiä on tässä se, kestääkö USA:n demokratia Trumpin vai tuhoutuuko se huolimatta syvistä historiallisista juuristaan.
Venäjä yrittää esittää vahvempaa kuin onkaan
Paikoin tuntuu, että olemme jo palanneet antiikin ajattelijan Thukydideen kuvaamaan todellisuuteen, jossa vahvat tekevät mitä he voivat ja heikot kärsivät mitä heidän täytyy.
Mutta Trumpin ja Putinin aikomuksesta sopia Ukrainan kohtalosta ei kannata tehdä ennenaikaisia johtopäätöksiä. Venäjän talous on laskusuunnassa, väkiluku kutistuu sota-ajalle ominaisessa tahdissa ja sodassa on pulaa sekä ihmisistä että aseistuksesta. Venäjän historiallinen kehitys antaa aihetta odottaa, että nykyjärjestelmä romahtaa ennemmin tai myöhemmin kykenemättä uudistamaan itseään. Saman kohtalon kokivat viime vuosisadalla tsaarin valtakunta ja neuvostoimperiumi.
Ukraina on tänään vahvempi kuin kolme vuotta sitten huolimatta tappioistaan sodassa. Itse asiassa Ukraina on osoittautunut vahvemmaksi kuin kukaan osasi odottaa. Sekä Venäjä että johtavat länsivallat olivat tottuneet kohtelemaan Ukrainaa kuin Venäjän yhteyteen kuuluvaa aluetta, eivät kuten suvereenia kansakuntaa. Ukrainalainen Harvardin yliopiston professori, historioitsija Serhii Plokhy kuvaa kirjassaan Venäjän ja Ukrainan sota sitä, miten Ukrainan demokraattinen kehitys ja pyrkimys integroitua Eurooppaan muodostuivat yhä vaarallisemmaksi Putinin autoritaariselle järjestelmälle ja sen imperialistisille ambitioille. Meneillään olevan sodan juurisyyt ovat Ukrainan ja Venäjän vastakkaisissa pyrkimyksissä ja kehityssuunnissa. Venäjän yritykset alistaa Ukrainan kansaa oman kontrollinsa alle eivät voi tuoda kestävää rauhaa varsinkaan kaikkien niiden uhrausten jälkeen, joita ukrainalaiset ovat kärsineet vapautensa vuoksi viimeisten vuosien aikana.
Mikäli Trump ja Putin sopivat keskenään Ukrainan kohtalosta, tämä ei tarkoita sitä, että Venäjä onnistuisi noin vain nielemään Ukrainan. Ukraina jatkaisi taistelua. Saattaa käydä niin, että Ukraina on lopulta liian iso pala, joka jää Moskovalle kurkkuun kiinni ja tukahduttaa imperiumin. Mutta ennen sitä Venäjä vyöryttää Euroopan päälle tulta ja tervaa.
Paljon riippuu nyt Euroopasta
Vielä ei ole selvää, ryhdistäytyykö Eurooppa riittävästi ja ryhtyy puolustamaan turvallisuuttaan ennen kuin sota leviää Ukrainaa pidemmälle. Viimeisten viikkojen aikana olemme kuulleet eurooppalaisten äänekästä valitusta siitä, ettei heitä ole kutsuttu mukaan Ukrainan rauhanneuvotteluihin. Mutta valittaen ja loukkaantuen Eurooppa ei saavuta mitään. Sen sijaan, että vaativat paikkaa pöydän ääressä, pitäisi Euroopan maiden nyt ehdottaa, miten he ovat valmiita panostamaan kestävän rauhan hyväksi Ukrainassa. Toistaiseksi lännen tuki Ukrainalle ei ole riittänyt edes siihen, että saataisiin pysäytettyä Venäjän eteneminen rintamalla. Putinille ei ole annettu mitään syytä pitää kiirettä rauhan solmimisen kanssa.
Kaikkein kiireellisin prioriteetti pitäisi olla selvä. Ukraina ja koko Eurooppa tarvitsee enemmän aseita voidakseen pysäyttää sota ja ehkäistä seuraava hyökkäys.
EU:ssa on viime kuukausina keskusteltu paljon siitä, voidaanko höllentää budjettikurin sääntöjä sekä siitä, voidaanko välttää sitä, että puolustusmenojen kasvu tapahtuisi ihmisten hyvinvoinnin kustannuksella. Nämä keskustelut tuntuvat kovin kaukaisilta suhteessa siihen todellisuuteen, mitä ukrainalaiset kokevat rintamalla tai siihen uhkaan, että Euroopalla voi olla edessään laajempi sota. Rikas Eurooppa elää toivossa, ettei sen tarvitse luopua turvallisuutensa vuoksi mistään.
On myös niitä eurooppalaisia, jotka toivovat, että ilmestyy Kiina tai vielä joku kolmas toimija, joka auttaa tuomaan Ukrainaan rauhan. Mutta Kiina ei tekisi sitä ilman omia ehtojaan.
Venäjän uhka koko Euroopan turvallisuudelle ei katoa silloin kun sota Ukrainassa pysähtyy. Päinvastoin vaara, että Venäjä yrittää hyökätä jonkin Nato-maan kimppuun tulee todennäköisesti kasvamaan silloin kun Venäjän armeija ei ole enää sidottuna Ukrainaan. USA:n ristiriitaiset sanomat koskien Euroopan puolustusta lisäävät riskiä, että Venäjä kokee lähivuosina kiusausta testata Naton valmiutta puolustautua.
Meidän on oltava valmiita myös siihen, että vaikka Venäjä solmisi jonkun sopimuksen, sillä ei ole aikomusta noudattaa sitä. Venäjän paine Ukrainaa vastaan tulee jatkumaan tavalla tai toisella, jollei sotilaallisesti, sitten muunlaisen aktiivisen vaikutustoiminnan kautta. Ukrainan täytyy olla sotilaallisesti ja yhteiskunnallisesti hyvin vahva kestääkseen tämän paineen. Muilla Euroopan mailla on Ukrainan kokemuksesta paljon opittavaa.
Etupiiripolitiikka on palannut
Eurooppa ei pystynyt tätä estämään. Vielä ei ole kuitenkaan selvää, miten tämä vaikuttaa Ukrainaan, Viroon, Suomeen, koko Eurooppaan. Mitään diilejä ei ole vielä solmittu. Euroopalla on paljon puolustettavaa – vapaus, demokratia, kansojen itsemääräämisoikeus.
Pohjolan ja Baltian maat ovat pyrkineet jatkamaan käytännönläheistä suhdetta Yhdysvaltoihin siinä toivossa, että oma vahva panostus puolustukseen ja perinteisesti hyvät transatlanttiset suhteet auttavat säilyttämään liittolaissuhdetta ja turvaamaan USA:n läsnäolon Itämerellä Venäjän vastapainona.
Liittolaissuhde Yhdysvaltoihin käy kuitenkin päivä päivältä heikommaksi. Luottamus on murentunut. Toistaiseksi jatkuu USA:n aseapu Ukrainalle. Toistaiseksi USA on mukana NATOssa. Kuinka kauan vielä, sitä emme tiedä. Eurooppa ei voi katkaista liittolaissuhdetta, sillä sen turvallisuus on riippuvainen USAsta. Mutta nyt on aika toimia ripeästi riippuvuuden vähentämiseksi.
Lopuksi haluan muistuttaa, että myös pienet valtiot ovat toimijoita tämän päivän kansainvälisen politiikan jännitysnäytelmässä. Maailmalla kiehuu, ja kun suuret kamppailevat vallasta, pienten vapaus uhkaa murskautua. Epävarmuuden taso on ennennäkemättömän korkealla. Kävelemme kuin heikolla jäällä, tietämättä milloin se murtuu. Olemmeko riittävän vahvoja, mikäli vanhat turvajärjestelyt pettävät?
Pienet ovat vahvoja, kun ne ovat sisäisesti yhtenäisiä ja pystyvät toimimaan yhteisenä rintamana. Virolainen säveltäjä Alo Mattiisen kirjoitti vuonna 1987 isänmaallisen laulun ”Ei ole üksi ükski maa” – ei ole yksin yksikään maa. Se kertoi kansallisesta yhtenäisyydestä sortovallan paineen alla ja enteili laulavaa vallankumousta, joka lopulta palautti Virolle itsenäisyyden. Laulu syntyi protestireaktiona Moskovan suunnitelmiin perustaa Koillis-Viroon fosforiittikaivoksia. Miten ironista, että tänä päivänä suurvallat käyvät taas kiihkeää kamppailua luonnonvaroista pienempien kansakuntien etujen kustannuksella.
Yhtenäisyys ei tarkoita demokratiassa erilaisten mielipiteiden tukahduttamista, vaan toista kunnioittavaa keskustelua. Jotta tämä mahdollisuus käydä avointa keskustelua voidaan säilyttää, tarvitaan laaja yhteisymmärrys turvallisuuspolitiikan ydinasioista.
Yhteistyö samanmielisten maiden kesken on niin ikään tässä maailmassa selviämisen elinehto. Pohjoismaiden ja Baltian maiden yhteisrintama on tällä hetkellä tiiviimpi kuin koskaan. Pohjoisessa Euroopassa ovat vahvoja toimijoita myös Puola, Iso-Britannia ja toivon mukaan lisääntyvässä määrin Saksa.
Koronakriisin alkuvaiheessa näimme, miten vaikeaa oli säilyttää alueellista yhteistyötä, kun kukin valtio kantoi huolta ennen kaikkea omien kansalaistensa hengestä ja terveydestä. Viron suhteet Suomeen ja Puolaan olivat hyvin kireällä; niin myös Suomen suhteet Ruotsiin.
Koronakriisiin oltiin heikosti varautuneita. Tänä päivänä sen sijaan olemme toden teolla varautumassa siihen, että turvallisuustilanne voi entisestään huonontua. Varautua pitää hyvinkin synkkiin skenaarioihin, mutta siinä toivossa, että hyvä valmiustaso auttaa ehkäisemään pahinta. Kuten sanottu, vielä ei ole solmittu mitään diilejä Euroopan kohtalosta; vielä eivät ole suurvallat jakaneet etupiirejä keskenään; vielä ei ole sota levinnyt Ukrainaa ja Venäjää laajemmalle. Se kaikki on mahdollista vielä estää.
Viro on historiasta oppinut sen, että se tulee taistelemaan vapautensa puolesta. Taistelkoon suuret vallasta; pienille arvokkainta on vapaus.
Elagu Eesti!
