Varsinais-Suomen Viro-keskus ry:n puheenjohtaja Jouni Elomaan puhe Estonian muistokivellä Nauvon Pärnäisissä 29.9.2024:
Rakkaat ystävät, kallid sõbrad, kära vänner
Kolme vuosikymmentä sitten 28.9.1994 heräsimme keskiviikkoaamuun, jota on vaikea unohtaa, eikä meidän tarvitsekaan. Kotikaupungissani Turussa monet ihmettelivät lukuisia pelastushelikoptereita, kunnes aamun uutiset paljastivat kaikessa kauheudessaan yön aikana Utöstä etelään tapahtuneen onnettomuuden. Tallinnasta Tukholmaan matkalla ollut matkustaja-alus Estonia oli uponnut meren syvyyksiin, ja onnettomuudessa menetti henkensä laivalla olleista 989 ihmisestä 86%, 852 lähimmäistämme kuoli. Yli puolet menehtyneistä oli ruotsalaisia, noin yksi kolmasosa virolaisia. Onnettomuus oli tämän vuosisadan rauhanajan suurin merionnettomuus maanosassamme, mutta se kosketti koko maailmaa. Itse sain hälytyksen Turun poliisiasemalle auttamaan kansainvälisiä median edustajia tiedotustilaisuuksien yhtenä tulkkina. Silmieni verkkokalvoille ovat syöpyneet lukuisat kuvat pelastustöistä, mutta myös uupuneista pelastetuista ja pelastajista, joita Turkuun tuotiin täältä Nauvon Pärnäisten kautta.
Tuntuu kylmältä puhua suurista lukumääristä, prosenteista tai omasta ahdistuksesta. Jokainen onnettomuuden uhri oli jonkun äiti, isä, lapsi, sisar, veli tai ystävä. Lapsia ja nuoriakin joukossa oli 45, nuorin alle 3 kuukauden ikäinen. Hiidenmaan Tahkunan niemellä kello soittaa tuulessa näiden lasten muistoa. Tallinnassa muistomerkki katkennut matka, katkenud liin, muistuttaa ei pelkästään katkenneesta merimatkasta, vaan myös kesken jääneestä elämästä. Kuinka paljon näillä ihmisillä olisi vielä ollut annettavana läheisilleen, millä eri tavoin he olisivat voineet rakentaa yhteiskuntia Itämeren eri rannoilla, elleivät syysyön rajut tuulet ja jopa seitsemänmetriset aallot olisi vieneet laivaa syvyyksiin. Väistämättä meissä herää kysymys siitä, missä on elämän oikeudenmukaisuus. Miksi tällaista pahaa saa tapahtua?
Vielä näin kolmen vuosikymmenen jälkeenkin suru valtaa tuhansien perheiden ja ystävien mielet. Erityisesti Virossa olen saanut kuulla, kuinka lähes jokainen on tuntenut jonkun onnettomuudessa olleen. Ahdistus ja traumat elävät myös pelastuneiden mielissä. Jotkut tuntevat syyllisyyttä omasta pelastumisestaan tai siitä, ettei saanut pelastettua omaa läheistään. Voin vain toivoa, että aika parantaisi edes osan haavoista.
On tärkeää, että me emme unohda näitä läheisiämme, sen enempää menehtyneitä, pelastuneita kuin näiden perheitäkään. Tämä Nauvon kunnan, seurakunnan ja kolmen taiteilijan tänne Pärnäisiin pystyttämä muistomerkki antaa meille mahdollisuuden muistaa ja hiljentyä, vaikka tuuli toisinaan pauhaa ja aallot lyövät rantaan myös mielessämme. Muistomerkin puuhaka kuvaa käden ojennusta apua tarvitsevalle. Olkoon se muistutuksena siitä, että meitä ja apuamme tarvitaan yhä. Eestlaste klubin vapaaehtoisten talkootyön ansiosta voimme löytää polun tänne Estonian uhrien muiston ääreen. Sekin on tärkeä käden ojennus.
Lopuksi haluan kutsua teitä kaikkia vielä löytämään kiitollisuuden tunteen siitä, mitä meren uhrit ovat aikanaan omalla elämällään, vaikka lyhyelläkin meille antaneet. Tuntemaan kiitollisuutta kaikkia niitä kohtaan, jotka voimiaan säästämättä ponnistelivat myrskyävällä merellä toisten pelastamiseksi. Ja myös kiitollisuutta kaikesta siitä teknisestä edistyksestä ja lisääntyneestä turvallisuudesta sekä naapurikansojen ystävyydestä ja solidaarisuudesta, jota tämä raskas uhri on meille tuonut. Rakkaus ja kiitollisuus ei unohda.
Muistamme nyt näitä läheisiämme lyhyellä hiljaisella hetkellä.
Kutsun teid üles meenutama meie lähedaste elu tänuga lühikesel vaikusehetkel.
Jag ber er alla att minnas våra nära och käras liv med tacksamhet i en kort stunds tystnad.
